Ammattina tetra
Melkein häpesin. Tämän blogin piti alkaa sanalla sisu, jota tarvitsin jo 18 vuotta sitten, kun aloittelin "uraani" neliraajahalvautuneena. Käänsin kelloa taaksepäin ja muistelin ensimmäistä kuntoutusjaksoani Käpylässä. Tuolloin kuulin olevani esimerkiksi sadasta tetrasta se, joka pystyy heti uimaan sammakkoa snorkkelilla.
Myöhemmin Sairaala Ortonissa kadonnutta pinsettiotettani metsästänyt kuulu käsikirurgi kuvaili olemustani sanoilla: "Rouva Kauppinen, olette ehdottomasti energisin tetra, jonka olen eläissäni tavannut".
Totta kai kommentit nostattivat mieltäni. Mutta silti sain pohdittavaa, kun mieheni avasi tv:n elokuun lopussa.
Silmiini osui Yle:n Urheiluruudun ensimmäinen ennakkoraportti Paralympialaisista (Rio de Janeiro 7.-18.9.2016). Kotiteatterista kuuluivat sanat sinnikäs, määrätietoinen ja valoisa. Näin luonnehdittiin Rion joukkueeseen valittua Liisa Liljaa. Näytettiin kuvaa uinnista, juoksusta ja pyöräilystä proteesin kera. Kerrottiin taustat tämän 8-vuotiaana "kolmiraajaiseksi" amputoidun nuoren thriatlonistin elämästä ja kovasta treenistä.
Samassa mieleen nousi tuoreimman IT-lehden (5/2016) artikkeli kansikuvatytöstä, ratakelaaja Amanda Kotajasta. Hän ei itse halua tulla julkisuuteen vain naisena, jolla on synnynnäinen selkäydinvamma. Voitontahtoinen sprintteri aikoo nimenomaan voittaa Riossa ratakelauksen eripituisilla matkoilla.
Tähtihetkiä ja viimeisen päälle sisukkaita suomalaisia siis epäilemättä tulossa. "Legenda" Leo-Pekka Tähden siivittämänä.
Onko minulla kanttia puhua urasta? Päätin, että on - kertomalla käytännön elämästäni.
Työnantajana oleminen on haastavaa. Liki parikymmentä vuotta sitten riitti, jos laati henkilökohtaisen avustajan hakemuksen paperille, soitti tekstin kunnan työvoimatoimistoon, heitti puskaradioon sekä muutaman sairaanhoitajakoulun ilmoitustaululle. Työnantajan haku oli innokkaiden tiedossa ja luettavissa työkkärin sivuilta muutamassa tunnissa.
Nykyisin MOL:n monimutkaisuus rekisteröitymisineen estää sen, että voisi ensin käydä itse lukemassa mahdolliset hakijat. Ja ottaa sen jälkeen yhteyttä suoraan sopivalta kuulostavaan henkilöön. Nyt en ainakaan omilla nörttitaidoillani pääse katsastamaan alan ammattilaisia. Kuka voittaa?
Vaikka tälle tädille kotiin tulevia hoitajia on kesäsijaisineen kertynyt vuosien varrella yli 20, minulla on käynyt järjetön tuuri. Vain kaksi avustajaa on kadonnut kesken kaiken kuin tuhka tuuleen. Kukaan ei ole varastanut kotoamme edes suklaalevyä eli assarit ovat olleet rehellisiä. Pankkikorttitunnukset annan valtakirjalla vakituisille, kun joutuvat asioimaan kaupoissa ja apteekissa. Korttien väärinkäytöksistä tulisikin kengän kuva persuksiin.
Aika harva on myöhästellyt, tullut kovassa kankkusessa töihin tai ryhtynyt kasvattamaan perheen lapsia.
(Nykyisin jo pesästä ponkaissut jälkikasvumme pikemminkin käytti aikanaan avustajien siivoustaitoja hyväkseen. Pyykit oli aina pesty ja lakanat vaihdettu).
Työnantajan roolissa on sen sijaan tarvittu pitkää psykologiaa, oikeita ilmaisuja. Miten säilyttää yhteistyön ilmapiiri, oivaltaa kunkin vahvuudet ja saada eri persoonat tykkäämään toisistaan? Miten olla samaan aikaan jämäkkä ja toisaalta eri ihmisten elämäntilanteita ymmärtävä "pomo"? Kaunista kiitosta toki tarvitaan aina. Veteen piirretyksi viivaksi jää kunkin henkilökohtainen maailma ja toive siitä, että vaitiolovelvollisuus pitää.
Itse kärsin joka päivä ja joka ikinen yö – Eppuja mukaellen – kropan eri kolotuksista. Tetran ammatin kuuluu sietää sähköjä, kuumotusta, poltteita sekä kykyä pitää oma päänsä kasassa.
Myös ihon kunnosta täytyy olla kartalla. Ja pitää Kela, apuvälinekeskus sekä kaupungille menevät työtuntilistat ja muut lomakkeet ajan tasalla.
Viikottain omaan almanakkaani kuuluvat kauppalistat, taksitilaukset lääkäriajat ja -käynnit plus mappien ylläpito. Kansioita riittää kellarissa lattiasta kattoon. Kännykkä korvalla on asioiden etenemisessä elintärkeä. Yhteydenpito liittyy toki myös toiseen työsarkaani toimittajana ja luennoitsijana.
Vanheneminen rassaa tetraa. Se koskee itseäni aviovaimona, äitinä ja ystävänä. En enää singahdakaan edes lyhyille matkoille tuosta vain, enkä jaksa läppärin ruutua tai työtahtia entiseen malliin.
Hampaat ja hiukset harvenevat, aamut ovat yhä hitaampia eikä peilikuva vastaa toiveita.
Mutta jäljellä on läheisten ja ulkopuolistenkin kannustus sekä perusluonteeseeni kuuluva tiedonjano. Ne ovat hengissä pitäviä voimia.
Tässä vaiheessa tsempit – ilman säälipisteitä – Paralympialaisiin yltäneille taistelijoille. Jokaisella on oma tarinansa.
Kommentoi
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).