Kasvanut tekemään enemmän
Minut on pienestä pitäen kasvatettu niin, että pystyn pyörätuolista huolimatta mihin tahansa. Minua on viety hurjimpiin huvipuistolaitteisiin ja vaadittu tekemään kotitöissä oman osani. Myös koulu on pitänyt hoitaa, ja minua kannustettiin hakeutumaan lukion jälkeen korkeakouluopintoihin. Maisteriakin taidettiin toivoa, toistaiseksi vain tradenomi on tullut.
Koulutuksen suhteen olen siis aina ollut itsevarma ja kulkenut omaa polkuani, mutta työelämässä kipuilua on riittänyt. Olen kiitollinen jokaisesta mahdollisuudesta, jonka olen työnantajilta saanut. Toisaalta olen myös sisäistänyt sen virheajatuksen, että olisin saanut työprojekteja lähinnä muiden hyväntahtoisuuden, en ensisijaisesti oman osaamiseni takia. Olen myös ottanut vastaan töitä, joista on joko maksettu huonosti tai muuten työehdot eivät ole olleet reilut tai osaamiseni tasolla.
”Kunhan en vaan olisi työtön” on ollut ydinpelkojani. En ole halunnut toisintaa sitä stereotypiaa vammaisesta ihmisestä, joka viimeistään valmistuttuaan jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Älkää ymmärtäkö väärin: Toisille työkyvyttömyyseläke voi olla esimerkiksi vakavien terveysongelmien takia ainoa oikea vaihtoehto. Silloin eläke ei ole epäonnistuminen työuralla, vaan omaa hyvinvointia tukeva tietoinen valinta, josta voi olla ylpeä.
Minulle työllistyminen on ollut terveydellisesti mahdollista. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on yhtenä edelläkävijöistä (noin 80 prosenttia vammaisista ihmisistä on työelämän ulkopuolella) purkaa työnantajien vääriä mielikuvia heikosti suoriutuvasta tai työkyvyttömästä vammaisesta ihmisestä. Olen yrittänyt antaa seuraavalle, erityisesti vammaisten tyttöjen sukupolvelle esimerkin, että heidänkin paikkansa voi olla työelämässä.
Rooli on välillä raskas, mutta toisaalta tästä suorittajan asenteesta on ollut minulle myös hyötyä: viimeiset viisi vuotta työelämässä ovat opettaneet minulle paitsi alastani viestinnästä, myös esimerkiksi tiimissä toimimisesta ja omien voimavarojen kuuntelemisesta ja vähän niiden ylittämisestäkin. Sanomalla lähes kaikkeen kyllä, olen oppinut tarkasti, mitä haluan ja mitä en halua tehdä sekä päässyt tutustumaan ihmisiin ja tekemään juttuja, joista en olisi osannut edes haaveilla.
Kannattaa siis tehdä täysillä, mutta ei siksi, etteikö oma normaalitaso ja osaaminen riittäisi työnantajille. Kaikkea kannattaa kokeilla siksi, että tietää, missä itse haluaa työelämässä olla. Silloin ei ole niin paljon muiden odotusten armoilla, vaan voi itse rakentaa omannäköistä työelämää.
Kommentoi
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).