Olethan valmis?

Otso Z. Laxenius  •  30.09.2015

Tulin adoptoiduksi Suomeen vuonna 1991. Silloin Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja Berliinin muuri murtunut. Suomessa elettiin lamaa, ennennäkemätöntä sellaista. Huima talouskasvu oli päättynyt jyrkkään laskuun. Työttömyys oli hurjaa ja maailmalla räjähti siellä ja täällä. Ei siis voi puhua kovinkaan rauhallisesta ajasta. Ei alkuunkaan.

Kun tulin lentokentälle, ensimmäisenä olin järkyttynyt siitä, että tarjotaan kylmää ruokaa. Se oli jäätelöä. Seuraavaksi olin ihmetellyt, miten hienoja vaatteita ja autoja ihmisillä onkaan. Aivan valtavan hienoja olikin! Hämmennys johtui taustastani. Olin elänyt yhdestä maailman köyhimmistä maista, Etiopiassa. Sielläkin olin köyhimmästä päästä, kun elin orpona lastenkodissa. Maa oli ollut sodassa jo vuosikymmeniä ja itsekin olin lähtenyt keskeltä sotaa. Minun piti tulla Suomeen tiettynä päivänä, mutta koska lentokenttä oli piiritetty ja kranaatteja räjähti siellä ja täällä, ei lentojakaan lähtenyt.

Kun tulin Suomeen, tulin keskikokoiseen kaupunkiin, joka oli varsin pahoin laman runtelema. Muistan, että tuloni herätti sekä vastustusta että innostusta. Kuten asiat yleensä, myös tässä ennakkoluulot ja ennen kaikkea tietämättömyys saavat aikaan paljon sellaista, jolle ei kannattaisi antaa sijaa. Yksi positiivisimmin tulooni suhtautuneista oli mummoni, nainen, joka oli kokenut sodan ja ollut varsin läsnä Karjalan evakkoelämässä.

Elämme nyt melko samanlaista aikaa. Taloutemme on vahvassa taantumassa, maailmalla kuohuu ja kohisee, maahanmuuttajia tulee ”ovista ja ikkunoista”. Jälleen kysytään se sama kysymys kuin lähes neljännesvuosisata sitten. ”Kuinka valmis sinä olet?” Oikeastaan sitä ei edes kysytä. Kysytään, olethan valmis. Kun tulin Suomeen, olin onnekkaimpia tulijoita. Tulin adoptiolapseksi suomalaiseen perheeseen ja sain oppia niin kulttuuria kuin kieltä varsin nopeasti ja ennen kaikkea turvallisesti.

Kun maahamme tulee maahanmuuttajia, tulijoita on hyvin erilaisista syistä. Tunnetuin joukko on ”pakolaiset”, eli ne kaikkein suurimmassa hädässä olevat. He tulevat keskeltä sotaa tai muuta väkivaltaa. He tulevat keskeltä poliittista tilannetta, jossa heillä ei ole elämää. He tulevat keskeltä jotain sellaista, jossa eläminen on lähtökohtaisesti mahdotonta. He lähtevät jotakin pahaa pakoon. Toki väärinkäytöksiä on ja tulee aina olemaan, kun kyse on ihmisistä. Lähtökohtaisesti tilanne on kuitenkin edellä kuvaamani.

Hätä on tila, jossa kukaan meistä ei halua elää. Avuttomuus on tila, jossa kukaan ei pärjää. Avuttomuus ja avun tarve on Invalidiliiton jäsenistölle enemmän tai vähemmän tuttu tunne. Tunne, jota ei halua kokea ja tilanne, josta haluaa pois. Siksi juuri me olemme porukka, joka voi tietää edes hyppysellisen verran, miltä näistä siirtolaisista tuntuu. Tieto on jotain, joka kannattaa aina ottaa voimavaraksi. Siksi tässä kohtaa me jokainen voimme ja jokaisen meidän tulisi toimia sen eteen, että apua tarvitsevat, joita me voimme auttaa, näkisivät myös meidät. Sellainen voi olla vaikka pyyhepaketti SPR:lle tai paikallisen yhdistyksen järjestämä tapahtuma, jossa olemme yhdessä koolla, uudet ja jo pidempään maassa olleet.

Otso Z. Laxenius
Invalidiliiton liittohallituksen jäsen

Jaa uutinen