Pelottava vammainen – pureeko se?

Pinja Eskola  •  11.02.2019

Ihminen kummeksuu erilaisuutta, se on hänelle luontaista. Vammainen on erilainen verrattuna valtaväestöön, se on fakta, jota ei tarvitse yrittää kaunistella tai vähätellä. Vammaisena minua kummastuttaa, miten meihin suhtaudutaan. Elämme vuotta 2019 ja silti vammaisuus on yhä tabu. Meitä ei oteta vakavasti työmarkkinoilla, ja usein elämämme ajatellaan olevan jotenkin valtaväestöä huonompaa. Kadulla saamme peräämme kummeksuvia tahi sääliviä katseita, mutta harvoin meitä uskalletaan lähestyä.

Mistä tämä karsastus juontaa juurensa? Lapsuudesta? Lapsi on vilpittömän utelias ja lähestyy erilaisuutta silmät avoimina, miettimättä onko hänen kysymyksensä mahdollisesti loukkaava. Lapset eivät osaa sensuroida itseään automaattisesti, ja se on hyvä. Vanhemmiltaan he kuitenkin oppivat, että esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvaa ei ole soveliasta lähestyä kysyäkseen, missä tämä on loukannut jalkansa. Miksi ei olisi?

Törmäsin tähän tilanteeseen yllättäen taannoin. Olin käymässä ystäväpariskunnalla ja näin tämän pariskunnan toisen puoliskon lapsen ensimmäisen kerran. Lapsi katseli, kuinka minua avustettiin sohvalle ja totesi uteliaana: ”Mä kuulin että sä oot loukannut jalkasi”. Näin, kuinka lapsen äiti, pariskunnasta se osapuoli, joka ei minua niin hyvin tuntenut, meni vaivautuneeksi ja nuhteli poikaansa sanoen, että hehän sopivat ettei tästä puhuttaisi. Hämmennyin suuresti ja totesin, että ei se mitään, kyllä kysyä saa aina. Lapsi ei kuitenkaan enää uskaltanut kysyä mitään, äitinsä kehotuksesta huolimatta. Kielto oli syöpynyt mieleen.

En ymmärrä äidin kieltoa, hän tietää, että käyn luennoimassa vammaisuudesta kokemuskouluttajan roolissa.

Miksi sä olet pyörätuolissa?

Luulen, että osa vanhempien suhtautumisesta juontaa juurensa siitä, kun vammaisia ei vielä juurikaan näkynyt katukuvissa, puhumattakaan vaikuttamistehtävistä. Kovin kauan ei ole ehtinyt kulua siitä ajasta, jolloin meidät yritettiin sulkea laitoksiin.

Meidän kaikkien pitäisi ottaa mallia lapsen vilpittömästä uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Maailma on täynnä ihmeellisyyksiä, joten miksei niitä tutkisi? Tietenkin jokainen suhtautuu vammaansa eri tavalla, ja joukostamme löytyy niitäkin, joille se on arka paikka. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kukaan pahastu vilpittömästä: ”Miksi sä olet pyörätuolissa?” - kysymyksestä.

Uskon, että vammaiselta voi ainakin yrittää kysyä mitä tahansa Sanomme kyllä, jos utelu häiritsee meitä jollain tapaa. Tietyntyyppisille kysymyksille, jotka saattavat pyöriä enemmänkin aikuisten mielessä, on oma aikansa ja paikkansa.

Sen sijaan, että toruisit lasta hänen lähestyessään vammaista, kannusta ja ota mallia. Nuorena kerätty ymmärrys on askel avarakatseisempaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan.

Pinja Eskola, 23- vuotias, ystävien mukaan hyvällä tavalla vinksahtanut nainen. Matkakumppanikseni sain syntymässä CP-vamman, ja aina emme ole toimeen tulleet, mutta koskaan vauhti ei ole hidastunut. Siihen, mikä herättää kiinnostukseni, paneudun täysillä ja suhtaudun suurella intohimolla. Vähäinen vapaa-aikani kuluu roolipelatessa, karaokessa, pelatessa ja kirjoittaessa. Työskentelen Invalidiliiton varainhankinnassa.

Jaa uutinen