Kuiskauksesta kumisevaksi kuoroksi – anna äänesi kuulua!
Vihan aikakausi on oikea termi sille, miltä tuntuu elellä tänä päivänä. Sitä tulvii jokaisesta tuutista päivittäin. On kotona tai ulkona, se löytää tiensä tulla luokse. Sitä on rakenteissa, asenteissa, käytösmalleissa, sanoissa, tavoissa, perinteissä ja missä vaan muussakin täysin normalisoituna kauheutena. Kuulostaako tutulta? Jos, niin eipä mikään ihme. Vammaisina kohtaamme niin paljon vihaa, että se on yksi tavanomaisimmista vihan muodoista Suomessa. Moni vammainenkaan ei tiedä miksi kutsua tätä vihaa: ableismiksi. Samalla tapaa kuin rasismi on vihaa tai syrjintää ihonvärin tai etnisen taustan vuoksi, ableismia on syrjintä vammaisuuden, terveyden tai toimintakyvyn vuoksi.
Ihmeellisintä tässä kaikessa on, miten hyvin harvaa tuntuu kiinnostavan oikeasti tehdä asialle yhtään mitään. Puhutaan nättejä, mutta tekoja ei vain ala tulla. Ollaan jumissa mietteissä, joissa ikään kuin pelkkä nätti puhe riittää tekemisen sijaan. Ja vaikka puhuminen voi olla tietyissä tilanteissa tekokin, tuntuu se minusta ainakin tässä pisteessä vain halvalta tekopyhältä sanalätinältä, josta ei pitäisi palkintoja tipahdella. Missä ovat ne ihmisoikeudet, jotka meilläkin pitäisi olla? Josta väitetään Suomen maana niin kovin paljon piittaavan? Ketä kiinnostaa - so what – hällä väliä?
Triviapähkinä: Meitä vammaisia on Suomessa arviolta noin 12–15 % väestöstä. Numeroina (prosentit kun ovat aika hyvä tapa unohtaa ihmiset tietopalasista), meinaa se meitä olevan yli 800 000 yksilöä tässäkin piskuisessa maailman nurkassa. Todennäköisesti luku on paljon isompi, ikääntyvä väestö kun on tosiasia. Suomessa on myös noin 1,5 miljoonaa ihmistä, joilla on jokin pitkäaikaissairaus, mikä myös vinkkaa meidän vammaisten määrän olevan isompi kuin tuo arvio.
Mitä se sitten kertoo, kun viha on päivittäinen ja yleinen kokemus vammaisille yleensäkin? Meitähän on ihan valtavan paljon tässäkin maassa! Ja silti yleisesti meitä kohdellaan B-luokan kansalaisina, joiden oikeuksista ei kenenkään mukamas tarvitse olla kiinnostunut. Pahinta vielä, me vammaiset itse olemme passivoituneet, syrjäytetty omista aiheistamme, ja olemme suostuneet sulkemaan suumme rääkiltä piiloutuessamme. Meillä ei ole yhteistä rintamaa pystyssä (jopa järjestöillämme on omat keskinäiset vääntönsä kulisseissa ja rivit rikkoutuneina), emmekä me saa ääntämme kuulumaan niin kovasti kuin sen pitäisi kaikua.
Miltä kuulostaa, kun yli 800 000 ihmistä huutaa omalla tavallaan vaatien oikeutta? En voi sanoa tietäväni. Meidän vammaisten huuto pysyy hiljaisena kuiskauksena tuulessa, eikä ole tähän päiväänkään asti kuulunut kumisevana kuorona, joka sen pitäisi olla. Suututtaako? Hyvä! Aletaan tehdä tälle kaikelle sitten mitä itse kukin voi. Tuntuu, että me vammaiset ollaan aika vastahakoisia suuttumiselle. Jostain asioista täytyy kuitenkin jo alkaa suuttua. Ihmisoikeuksien rikkomisesta ja monen kokemasta päivittäisestä rääkistä pitääkin alkaa sappi kiehua.
Kiukku on suomalaisessa mielenmaisemassa aika usein pahaksi maalattu asia, mutta siksi haluankin esitellä tässä kenties monelle uuden sanan: oikeamielinen raivo. Moinen kun on hemmetin hyvä motivaattori alkaa toimia. Ei siksi, koska halutaan pahaa tai satuttaa ketään, lyödä tai peitota joku tai kostaa mitään. Vain muutoksen nimissä kohti parempaa, käyttäen ihan oikeaa asiaa, totuus suurimpana tiskiin lyötävänä asiana. Meillä vammaisilla on vielä pitkä tie edessä taistelussa oikeuksistamme. Mitä useampi saa nykymenosta tarpeekseen ja nousee ylös alkaen tehdä parhaansa oikeuksien eteen, sen parempi. Jos maailma ei halua muuttua omillaan, niin mennään sitten muuttamaan se paremmaksi. Vammaisille ja kaikille muillekin. Anna siis oman äänesi kuulua! Ja luodaan yhdessä hiljaisena kuiskauksena tähän asti kuuluneen toiveemme nielleeseen tuulimyrskyyn se muutoksen muotoinen aukko, joka sinne kuuluukin.