Felix Adje suukottaa 1-vuotiasta Millaa, joka istuu tyytyväisenä isän sylissä pyörätuolissa ja kuuntelee keskustelua pää kallellaan. Isän sylin sijaan television lastenohjelmat alkavat houkuttaa. Felix pyöräyttää tuolinsa ympäri ja kuskaa tyttären television ääreen.

Felix Adje käyttää pyörätuolia lähinnä pelatessaan pyörätuolikoripalloa ja kotona silloin, kun hänellä ei ole proteesia jalassaan. Jalkaproteesin avulla kävely onnistuu vaivattomasti.

Kymmenen vuotta Suomessa vakituisesti asunut 39-vuotias Felix menetti jalkansa vieraillessaan synnyinmaassaan Beninissä pari vuotta sitten. Onnettomuus tapahtui, kun hän pysäytti mopon tien poskeen ostaakseen maapähkinöitä. Kännykkään keskittynyt autoilija menetti autonsa hallinnan, ja ajoi suoraan Felixiä päin.
– Onneksi minulla oli matkavakuutus, ja pääsin paikallisesta sairaalasta kolmen päivän kuluttua Norsunluurannikolle hoitoon.

Kolme kuukautta sairaalassa

Felixin jalka amputoitiin polven yläpuolelta. Suomeen hän pääsi muutaman viikon kuluttua. Jalassa oli muun muassa sairaalabakteeri, ja sitä operoitiin Suomessa vielä pariin otteeseen. Sairaaloissa vierähti lopulta yli kolme kuukautta.

Ennen onnettomuutta Felix Adje oli tehnyt Suomessa töitä monipuolisesti. Hän oli toiminut muun muassa muusikkona sekä maatalousyrittäjänä silloisen puolisonsa kanssa. Eron jälkeen hän alkoi opiskella puutarha-alaa Keski-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä Keudassa. Valmistuttuaan hän kehitteli eräälle tilalle luomuviljelyn nettikaupan ja toimi myöhemmin Keudassa puutarhapuolella ohjaajana.

Onnettomuus päätti ohjaajan työt. Toivuttuaan työkuntoon hän alkoi miettiä, missä ammatissa olisi mahdollista työllistää itsensä. Kotiin jääminen ei missään vaiheessa ollut vaihtoehto. Kelan ammatillisen kuntoutuksen ja koulutuksen voimin Felix lähti opiskelemaan oppisopimuksella koulunkäyntiavustajaksi ja iltapäiväohjaajaksi.
– Valmistuin viime keväänä ja työskentelen nyt koulunkäyntiavustajana sekä kerho-ohjaajana HNMKY:ssä. Lisäksi teen siivoustöitä.

Työllistyminen ei ole vammaiselle helppoa, sen Felix on ehtinyt huomata. Alkuun hän kertoi jo työpaikkahakemuksessa vammastaan, eikä päässyt koskaan haastatteluihin asti. Kun hän jätti vamman mainitsematta, tuli kutsuja haastatteluihin. Vamman paljastuminen kuitenkin tyssäsi matkan siihen.
– Pystyn tekemään lähes mitä vain, mutta usein tuli tunne, että minua syrjitään, koska vammaisten ei koeta kuuluvan työelämään, Felix toteaa harmissaan.

Felix kertoo esimerkin, jossa hän hakemuksen perusteella sai kutsun haastatteluun. Työnantaja oli ennen tapaamista erittäin kiinnostunut, kunnes haastattelussa heille selvisi, että Felixiltä puuttuu toinen jalka.
– Seuraavana päivänä tuli viesti, että minua ei valita, koska moni hakija oli minua parempi, Felix kertoo, mutta on varma, että vamma vaikutti päätökseen.

Älkää karsastako meitä!

Vaikka tilanne harmittaa, Felix pyrkii olemaan positiivinen. Hän on kiitollinen siitä, että sai onnettomuudesta huolimatta elämälleen jatkoaikaa ja että hänellä ja perheellä on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa.
– Jos joku luokittelee minut niin, että en kuulu yhteiskuntaan, se on sen tyypin ongelma. En halua kerätä negatiivisia asioita ympärilleni. Onneksi nykyinen työnantaja ei säikähtänyt vammaani. Työskentelin siellä jo opiskeluaikana, ja valmistumien jälkeen he olivat valmiita palkkaamaan minut. Kaikki on mennyt töissä hyvin.

Työnantajia hän haluaa muistuttaa siitä, että vammasta huolimatta monet voivat hoitaa työnsä moitteettomasti.
– Hei haloo, nyt eletään 2000-lukua! Meitä on turha karsastaa. Antakaa meille töitä, sillä jokaisesta tienaamastamme sentistä maksamme verot, ja se taas auttaa yhteiskuntaa. Minä haluan elämältä aivan samoja perusasioita kuin kuka tahansa: hoitaa oman talouteni ja maksaa vuokrat ja perheeni kulut.

Felix kokee, että ilman Spring House -yrityksen valmennuspalvelua ja Sopivaa työtä kaikille -hanketta hän ei nyt olisi siinä, missä on. Kokonaisvaltainen apu opintojen ja työllistymisen eri vaiheissa on ollut kultaakin kalliimpaa. Samaan hengenvetoon Felix Adje toivoo, että osatyökykyisten rekrytointitapahtumiin osallistuvat työnantajat suhtautuisivat asiaan vakavasti.
– Osa on ollut paikalla ehkä vain omaa julkisuuskuvaa kiillottaakseen. Toivoisin, että kaikki työnantajat olisivat mukana yhtä täydellä sydämellä kuin me hakijat, Felix sanoo.

Tulevaisuus näyttää nyt kaikin puolin lupaavalta. Jos asiat menevät Felixin toiveiden mukaan, hän asuu viiden vuoden päästä maatilalla jossakin päin Uuttamaata. Päätyötään hän tekee silloinkin lasten parissa.
– Olen ennen kasvattanut kasveja, mutta nyt haluan kasvattaa ihmisiä, hän hymyilee.

Teksti ja kuva Mari Mäkinen