Valokuvausta harrastava Kimmo Lamminpää, 42, on vuosien saatossa vanginnut kuviinsa luonnon ihmeitä linnuista rakennuksiin. Neurologinen lihassairaus ei ole este kuvaamiselle – pyörätuolista käsin kuviin saa vangittua aivan omanlaisensa tunnelman.

Kimmo sanoo eläneensä seitsemänvuotiaaksi saakka kävelevän pikkupojan elämää.

– Ensimmäinen merkki neurologisesta lihassairaudesta ilmeni kömpelyytenä. Kaatuilin ja kompastelin pienimmästäkin syystä. Sairaus eteni kuitenkin hitaasti, sillä sain kelattavan pyörätuolin ”vasta” 12-vuotiaana. Tämä oli liikkumisen kannalta tärkeä ja kaikin puolin helpottava ratkaisu.

Vuosien myötä lihasheikkoutta alkoi olla myös käsissä.

– Lukioon mennessä siirryin sähköpyörätuoliin. Tämä ei estänyt kuitenkaan opiskelemasta.

Kimmo kouluttautui koneenpiirtäjäksi ja jatkoi opintojaan ammattikorkeakoulussa koneautomaatioinsinööriksi.

– Harjoittelua lukuun ottamatta en ole tehnyt päivääkään alan töitä. Siihen on lukuisia syitä, mutta en ole jäänyt niitä sen enempää pureskelemaan.

Kimmo sanoo oppineensa elämäntyylin, jossa mennään tasaisesti päivä kerrallaan.

– Olen taiteilijasielu, joten elän tässä hetkessä.

Kimmo luonnehtii itseään itsenäiseksi, oman tien kulkijaksi.

– Unelmoin pitkään myös parisuhteesta, mutta nyt olen pikkuhiljaa luopumassa koko ajatuksesta. Ehkä on parempi pysytellä poikamiehenä, mutta takaportti kannattaa pitää kuitenkin raollaan. Eihän sitä koskaan tiedä. Jos rakkaus on tullakseen, niin sille täytyy antaa myös mahdollisuus, Kimmo pohtii hymyillen.

Kimmosta kasvoi sittemmin valokuvaaja. Kaikki sai alkunsa vuonna 2005, jolloin ulkona viihtyvä mies sai ensimmäisen digikameransa. Kolme vuotta myöhemmin kipinä sai kuitenkin uutta polttoainetta, kun Kimmon henkilökohtainen avustaja oli aktiivinen valokuvauksen harrastaja.

– Tämän seurauksena innostus nousi aivan uudelle tasolle. Taito, tieto ja kuvaussilmä, rohkeudesta puhumattakaan, alkoivat pikkuhiljaa kehittyä.

– Oli sitten kyseessä kukka, lintu tai kivitalo, niin jokaisella kuvalla on kerrottavanaan tarina. Vaikuttavimpaan lopputulokseen tarvitaan kuitenkin oikea aika, vielä parempi paikka, mutta eniten kuitenkin hyvää onnea, Kimmo tietää kertoa.

Liikunta- ja toimintarajoitteidensa vuoksi Kimmo kuvaa avustajansa välityksellä.

– Käsissäni on niin heikot voimat, että jopa kännykän napin painaminen teetättää töitä. Voin ohjata tuolia ja videointikin onnistuu, mutta valokuvaamiseen tarvitsen avustajaa. Käytännössä toimin ohjaajana. Kerron kohteet, määrittelen etäisyyden ja kuvakulmat, mutta avustaja hoitaa teknisen puolen.

Kuvat Kimmo sanoo sen sijaan käsittelevänsä itse.

– Nykytekniikka mahdollistaa ja antaa jopa anteeksi monet asiat, mutta kuvankäsittellylläkin on rajansa. Erityisesti vanhoissa taloissa saa näkyä myös arjen rosoisuus. Toki kuvien täytyy näyttää hyvälle ja luoda mielikuvia, mutta todellisuuden vääristäminen ei kuulu tämän pöydän taakse.

Viimeiset kolme vuotta Kimmo sanoo keskittyneensä pääsääntöisesti rakennusten kuvaamiseen.

– Lähtökohdaksi otin, että rakennusten tulee olla ennen vuotta -59 rakennettuja. Yllätyin löydöksistäni, sillä kameran takaa katsottuna Oulu henkii suurta historiaa myös rakennusten muodossa. Tämä mahdollisti sen, että kuvateos on samalla myös pienimuotoinen aikamatka oululaiseen arkkitehtuuriin. Rakennukset on tehty suurella ajatuksella, Kimmo luonnehtii.

Valokuvauksesta innostuneen Kimmon kuva-arkistosta löytyy yli 500 erilaista rakennusta.

– Vanhoilla taloilla jatketaan. Mutta jos intoa ja kiinnostusta riittää, niin kolmas osa on mahdollinen. Sen jälkeen voisi olla vuorossa kattava läpileikkaus uudemman ajan arkkitehtuurista. Oulun alueella riittää kuvattavaa.

Esikoisteoksensa ”Vanhoja oululaisia rakennuksia” kuvannut Kimmo sanoo olevansa valokuvaajana innokas ja seikkailunnälkäinen.

– Haluaisin olla maailmaa kiertävä tutkimusmatkailija ja luontokuvaaja. Rajoitteiden takia liikkuminen on kuitenkin rajattu lähiluontoon, esteettömien polkujen äärelle.

Teksti ja kuva Anne Anttila