Janne Viljamaa sai 28-vuotiaana aivoinfarktin, joka laittoi elämänarvot ja -tavat uusiksi. Rankan kuntoutuksen jälkeen alkoi uusi elämä.

20 vuotta sitten Janne Viljamaa oli juuri valmistunut sosiaalipsykologiksi sekä ammattikoulun opettajaksi. Kotona oli viisi alaikäistä lasta ja takana vuosikausien yövalvomiset kahden koliikkilapsen kanssa.

Viljamaa harrasti aktiivisesti voimanostoa. Huonosti nukutun yönkin jälkeen mies meni taas treenaamaan. Kun Viljamaa meni parin tunnin kuluttua nukkumaan, alkoi oksennukseen päättynyt voimakas huimaus, ja jo kohta mies kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalan teho-osastolle. Siellä potilas oli tajuttomana yli viikon.

Janne Viljamaa oli saanut 28-vuotiaana aivoinfarktin. Verihyytymä oli tukkinut aivoissa verisuonia, eikä tukosta voitu liuottaa. Osa pikkuaivoista poistettiin leikkaamalla. Leikkaava lääkäri oli maailmankuulu aivokirurgi Juha Hernesniemi.

– Kiitos Juha Hernesniemelle. Ilman häntä en todennäköisesti pelaisi enää pingistä tai nostaisi maastavetoja, Viljamaa pohtii.

Suurin osa Viljamaan oikeanpuolisista pikkuaivoista poistettiin, sillä turvotuksen takia aivoihin piti saada tilaa.

Syitä aivoinfarktiin voidaan vain pohtia. Pitkä valvomisputki, kova treeni, lievä ylipaino, tupakointi ja edellisenä iltana otetut muutamat grogit sekä myös korkea verenpaine, jota ei lääkitty vaan seurattiin. Nyt jälkeenpäin Viljamaa pohtii, olisiko verenpainelääkitys ehkäissyt infarktin.

– Olen aina tehnyt hulluna kaikkea. Nuorena pelasin koripalloa, 10 nuorten maaotteluakin 80-luvulla. Opiskelin muun muassa sosiaalipsykologiksi samalla, kun tein 40-tuntista työviikkoa lastentarhanopettajana.

Koripallo on jäänyt, mutta edelleen Viljamaa käy päivittäin salilla, pelaa pingistä ja harrastaa voimanostoa.

Aivo-infarkti sitten pysäytti miehen. Viljamaa siirrettiin kolmeksi kuukaudeksi silloiseen Käpylän kuntoutuskeskukseen.

– Vasen puoli oli halvaantunut, tasapaino oli heikko, enkä nähnyt kunnolla. Jouduin olemaan vuoden poissa töistä. Kuntoutin ja treenasin itseäni samalla vimmalla kuin ennen.

Kuntoutus oli työläs prosessi. Aluksi Viljamaa liikkui pyörätuolilla, myöhemmin rollaattorilla ja pikkuhiljaa siirtyi käyttämään kainalosauvoja.

– Olin maailman onnellisin mies, kun kykenin vihdoin kävelemään parikymmentä metriä ilman apuvälineitä, vaikka heti sen jälkeen päädyin vessaan oksentamaan.

Viljamaa ylistää Käpylän kuntoutuskeskusta loistavana paikkana. Heti kun oli suinkin mahdollista, Viljamaa alkoi pelata pingistä kunto-ohjaajan kanssa.

– Olen pingiksessä vammaisten nelinpelin SM-tason kolmantena, mies kertoo tyytyväisenä.

Viljamaa on kiitollinen neurologian ylilääkäri Jukka Turkalle, joka sanoi, että potilas tulee kuntoutumaan normaalin kirjoihin.

– Toivo oli se mikä kannusti. Turkka esitti myös hyvin havainnollisesti, että mitä sitkeämmin harjoittelee, sitä nopeammin ja tehokkaammin toinen aivopuolisko alkaa kompensoida halvaantunutta puolta.

Viljamaa treenasi maksimaalisesti urheilijan sitkeällä asenteella.

– Ei saa jäädä vaan nyyhkimään, Viljamaa pohti.

– Oikea puoleni toimii nykyään täydellisesti, vasen puoli ei. Huomasin myös alkuaikoina, että puhumisen hienosäätö ei toiminut. Vasen käsi on jäykkä ja kykyni huomioida vasemmalle on heikko. Joudun tietoisesti ponnistelemaan, kun katson vasemmalle.

Sairastuminen havahdutti Janne Viljamaan uudenlaiseen ajatteluun.

– Oli surullista nähdä siellä sairaalassa, kun aivoinfarktista toipuneet potilaat menivät heti tupakalle, vaikka tupakka on yksi sen aiheuttaja. Itse olen lopettanut tupakoinnin, sekä myöhemmin myös nuuskan käytön.

– Ajattelen, että nuorena sairastuminen kasvattaa. Oli hyvä nähdä jo varhain elämän rajallisuus. Tänään teen parhaani, huomisesta ei voi olla varma.

Aivoinfarkti sai Viljamaan myös muuttamaan elintapojaan. Viljamaa haluaa myös valistaa oppilaitaan tupakan ja nuuskan vaaroista.

Viljamaan paino on pudonnut 15 kiloa. Ja vaikka mies on ikänsä tiennyt terveellisen ruokavalion vaikutuksen koko elimistölle, nyt se tieto on yhä vahvemmin juurtunut toiminnaksi.

– 150 kiloa nousee edelleen maasta, mies kertoo tyytyväisenä.

– Eihän oikeasti 150 kilon maastavetoharjoitukset ole terveellisiä, mutta se on ainoa paheeni. En juo, enkä polta.

Kirjojen kirjoittamisen ja luentojen pitämisen lisäksi Viljamaa opettaa psykologiaa eri ammattioppilaitoksissa.

– Olen sanonut, että mulla on musta pipo psykologiassa. Olen aina valmis puhumaan. Opetan mopomiehille psykologiaa – nuorille, jotka eivät kenties ole lukeneet yhtään psykologian kirjaa aiemmin.

Viljamaa sanoo haluavansa opastaa lapsiaan ja oppilaitaan vastustamaan vääränlaista auktoriteettia ja ajattelemaan omilla aivoillaan.

Viljamaan puhelahjat ovat niin ilmiömäiset, että mies voisi toimia stand up -koomikkona vallan hyvin.

Vammautumisensa jälkeen Viljamaa on kirjoittanut 12 kirjaa. Kahdestoista kirja, Hirveä häpeä, julkaistiin syksyllä 2018.

– Häpeä on sitä, että joutuu katsomaan ikään kuin kuopasta muita. Syyllisyyden voi aina teoilla hyvittää, mutta häpeä on sitä, että kokee olevansa muita ihmisiä huonompi.

Janne Viljamaa ottaa vuosittain osaa vammaisten pingiskisoihin. Hän kilpailee nelinpelissä Markku Nuutisen parina. Kaksikko on saanut kilpailuissa pari kertaa pronssia.

Pingis on hyvä laji aivoille. Vasemman puolen jäykkyydestä ei pingiksessä kuulemma ole paljoa haittaa, eikä myöskään huononäköisyys vasemmalle häiritse.

– Pingiksessä aivot joutuvat olemaan jatkuvasti valmiustilassa. Pingis ehkäisee dementiaa. Se on parasta lääkettä kaikenlaiseen dementian ehkäisyyn ja hoitoon. Siihen liittyy myös pelin sosiaalinen puoli; välillä käydään yhdessä kahvilla ja taas jatketaan.

– Mulla on sekä ADHD:n että maanisia piirteitä. Olen lahjakas neurologinen tapaus. Mutta ilman näitä piirteitä en kirjoittaisi kirjoja.

Seuraavan kirjan aihe onkin jo mielessä. Nyt Viljamaa haluaa kirjoittaa läheisriippuvuudesta.

Kun mies on selvinnyt 29-vuotiaana teho-osastolta, se antaa perspektiiviä elämälle. Nyt 49-vuotias Janne Viljamaa opettaa psykologiaa, lukee kirjan päivässä, kirjoittaa, puhuu ja pitää kunnostaan huolta käymällä kuntosalilla ja pelaamalla pingistä.

– Olen syntymäonnellinen. Vaikka mitä tapahtuu, osaan nauraa.

Teksti ja kuva: Eeva Mehto