Lohjalainen Jani Roponen, 40, jäi junan alle 18-vuotiaana selviytyen kaiken todennäköisyyden vastaisesti hengissä. Kovan kuntoutuksen läpikäynyt mies nauttii ja iloitsee elämästä, mihin lisäsykettä tuo parajääkiekko. Nyt mies elää täysipainoista elämää nauttien jokaisesta päivästä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.

– Minulla on myös hyvä työpaikka Helsingin kaupungin alaisessa fillaripajassa, missä työskentelen ohjaajana. Kuulun lisäksi Suomen parajääkiekkomaajoukkueeseen eli elämäni on hyvillä raiteilla, Roponen sanoo.

Vuoden 1998 huhtikuinen kohtalokas ilta oli sujunut ystävän kanssa juhlien, kunnes nuorukaiset päätyivät eri teille.
– Otimme kaverin kanssa Helsingissä “pohjia” ja lähdimme ravintolaan. Olin kuitenkin niin humalassa, etten päässyt sisään toisin kuin hän.

Roponen sanoo hypänneensä junaan, nukahtaneensa sinne ja jääneensä pois Pitäjänmäen asemalla.
– En itse muista tuosta mitään, näin olin tietojen mukaan tehnyt.

Hän oli päätynyt istumaan kiskoille, vaikka hänellä ei ole siitä muistikuvia.
– Olin todennäköisesti istunut kiskoille levätäkseni hetken, mutta olin nukahtanut istualleni.

Pian asemaa lähestyi juna, jonka kuljettaja ei voinut välttää törmäystä Janiin. Roponen sanoo junan kuljettajan antaneen hänelle toiminnallaan mahdollisuuden selvitä elossa.
– Hän oli soittanut jo ennen junan osumista minuun pelastushenkilökuntaa paikalle, sillä hän näki, ettei juna pysähdy ajoissa.

Karua jälkeä

Junan ruhjomaksi jäänyt Roponen sai hurjia vammoja, ja jo pelkkä verenhukka oli valtava.
– Hälytyksen ansiosta lähellä tapahtumapaikkaa ollut ambulanssi oli onneksi saapunut lähes välittömästi paikalle. Se oli minulle elintärkeää, en olisi selvinnyt ilman todella nopeaa apua.

Onnettomuudessa Roposen vasen jalka repesi irti reiden yläosasta, selkäranka murtui kolmesta kohtaa, oikean käden pikkusormi repeytyi irti ja oikeasta kädestä tuhoutui osa ojentajalihaksesta. Lisäksi hän sai hengenvaarallisia sisäisiä verenvuotoja, päävamman, oikean jalan hermovaurion sekä useita muita pienempiä vammoja.

Roposta leikattiin sairaalassa yli 20 tunnin ajan. Kaikkiaan hän vietti teho-osastolla neljä viikkoa taistellen henkiinjäämisestään.
– En tiedä itse tuosta ajasta mitään, sillä olin tajuttomana. Ennusteeni oli todella huono, eloonjäämiseni oli todella pienestä kiinni.

Tapahtunut oli valtava järkytys myös Roposen läheisille.

Roponen selviytyi ihmeen kaupalla hurjista vammoistaan, ja toipuminen käynnistyi vähitellen. Hänelle myös asennettiin vammojen vuoksi useita metallipaloja selkärankaan ja päähän. Ensimmäisen kerran hän palasi toden teolla tajuihinsa vuodeosastolla yli kuukausi onnettomuuden jälkeen. Samalla onnettomuuden jälki iski täydellä voimalla.
– Se oli kauhea hetki ja järkytys. Minun oli myös vaikea uskoa vasemman jalkani repeytyneen irti, sillä minusta tuntui vain, että jalka on puutunut.

– Olin tuolloin todella maassa, ja itku oli tuttu vieras. Minulle oli täydellinen sokki tajuta koko elämäni menneen uusiksi, en kyennyt ajattelemaan tulevaisuudesta mitään.

Sitkeästi eteenpäin

Janin sairaalamatka kesti puoli vuotta. Toipumisen edetessä alkoi myös raastava kuntoutus silloisella Helsingissä Koskelan sairaalan kuntoutusosastolla.
– Olin ollut makuuasennossa useita viikkoja, eli pelkkä ylösnouseminen oli kuin uuden opettelua. Olinkin menettää tajuntani pelkästään jo silloin, kun minua nostettiin osittaiseen istuvaan asentoon. Kesti lopulta useamman viikon, että kykenin istumaan sängyn laidalla ilman tukea.

Lääkärit kertoivat samalla Roposelle hänen fyysisellä kunnollaan olleen suuri merkitys selviytymisen suhteen.
– Painoni tippui rajusti, se putosi 65 kilosta 40:ään.

Myös tunteet ottivat toipuessa välillä vallan.
– Kyllähän itkuja itkettiin edelleen. Jossain alitajunnassa tunsin myös, että minulla on elämässäni vielä tehtävää ja annettavaa. Pyrin myös mahdollisuuksien mukaan viljelemään huumoria; se oli lopulta voimavara, millä raskaatkin hetket oli kevyempi käsitellä.

Hän kiittelee myös perheensä ja erityisesti äitinsä tukea.
– Se oli korvaamattoman tärkeää. Erityisen merkittävä oli äitini panos, sillä hän kävi päivittäin katsomassa minua sairaalassa.

Jalkaproteesista apu

Roponen teki päivittäistä työtä kuntonsa kehittymisen eteen niin yksin kuin fysioterapeuttien kanssa. Merkittävä hetki koitti hänen saatuaan jalkaproteesin noin puolen vuoden jälkeen.
– Päästyäni jälleen seisomaan tuntui se asento uskomattoman hienolta. Vaikka proteesi toi paljon toivoa, tiesin edessä olevan pitkän matkan omatoimiseen kävelyyn.

Kotiutumisen jälkeen fysioterapia toi apua kolme kertaa viikossa. Sinnikäs työ toi lopulta tulosta, ja Jani käveli täysin omatoimisesti kahdeksan kuukautta onnettomuuden jälkeen.

Uuteen elämään

Uuteen elämään astunut Jani opiskeli sähköasentajaksi, jonka jälkeen hän päätyi ohjaajakurssille. Hän on jälkimmäisen ansiosta työskennellyt jo yli kymmenen vuotta ohjaajana Helsingin kaupungin sosiaalitoimen Uusix-fillaripajassa.
– Olen ohjaajana kuntouttavassa työtoiminnassa mukana oleville. Nautin työstä suunnattomasti, sillä haluan jo omien kokemusteni perusteella auttaa muita.

Onnettomuus jätti jälkensä Janiin monilla tavoin. Hän ei kuitenkaan anna niiden häiritä elämää.
– Päähäni saaman iskun vuoksi minulla on ajoittain ongelmia muistamisen kanssa. Myös jalan aavesäryt ovat toisinaan läsnä. Myöskään vatsalihakseni eivät ole normaalit, sillä niitä ei ommeltu yhteen missään vaiheessa. Nämä ovat kuitenkin nyt osa elämääni, enkä sure niitä mitenkään.

Lisävirtaa Roponen ammentaa parajääkiekosta, johon sai kipinän kaverinsa kautta.
– Hän pyysi minua mukaan, ja lätkäkärpänen puraisi välittömästi. Olenkin toiminut lajin parissa tuosta lähtien.
– Laji kehittää ja vahvistaa kehoa erittäin monipuolisesti. Motivoivaa on myös lajin kilpailutoiminta, se antaa lisäintoa treenaamiseen.

Tärkeää on myös lajin sosiaalisuus ja ihmissuhteet.
– Toiset lajin harrastajat ovat minulle erittäin merkittäviä. Osalla heistä on taustalla vamma, osa taas on terveitä. Meillä on kuitenkin todella upea yhteishenki, joka antaa voimaa muuhunkin elämään.

Jani kannustaa myös muita vammautuneita etsimään rohkeasti itselle sopivia harrasteita.
– Niistä saa elämään paljon lisää voimaa ja positiivisuutta. Jos jää vain kotiin, tuntuvat asiat huomattavasti ikävämmiltä.

Teksti Tomi Olli
Kuva Timo Porthan