Ratsastus lisää sekä fyysistä että psyykkistä jaksamista. Jonna Aaltonen unohtaa kivut ja pyörätuolia käyttävä Riikka Saastamoinen rentoutuu ja kohottaa kuntoaan.

Kilparatsastaja ja ratsastusvalmentaja Jonna Aaltosesta tuli koronarokotuksen seurauksena pararatsastaja. Hän huomasi eräänä päivänä, että iho oli tunnoton.
– Puutuminen alkoi jaloista. Lopulta lähtivät voimat oikeasta kädestä, Aaltonen kertoo.
Neljä päivää aiemmin hän oli saanut toisen koronarokotuksensa.

Diagnoosiksi varmistui selkäydintulehdus, jonka jälkiseurauksena kaulaytimen kohdalle jäi plakki. Sairaalassa aloitettiin kortisonihoito suonensisäisesti. Tunto palautui, mutta keskushermostoon jäi vaurioita. Niiden vuoksi oikean puolen raajojen käyttö on haastavaa, ja Aaltonen väsyy nopeammin.
– Hermokipua on 24/7, mikä vie yöunet. Olen silti onnekas. Moni, joka sairastuu selkäytimen tulehdukseen, myeliittiin, voi halvaantua kainaloista alaspäin.

Jos Suomessa annettu koronarokote aiheuttaa haitan, korvausta voi hakea lääkevahinkovakuutuksesta. Aaltonen sai kertakorvauksen haitasta. Oman vakuutuksen turvin hän pystyi hakeutumaan itselleen sopivan neurologin potilaaksi. Sopivan lääkityksen löytäminen vei aikansa.

Aaltonen pelkäsi, ettei voisi enää ratsastaa. Toisin kävi: ratsastus on hänelle tällä hetkellä vielä aiempaakin tärkeämpää.
– Silloin, kun ratsastan, en huomaa kipua – on vain minä ja hevonen. Se on tosi terapeuttista.

Loukkaantumisia ennenkin

Jonna Aaltonen työskentelee Kanta-Hämeen Hausjärvellä Erkylän kartanon tallin toimitusjohtajana ja samalla oman yrityksen kautta ratsastusvalmentajana. Tallissa on lähes 30 yksityistä täysihoitohevosta.

Aaltonen vastaa tallin hallinnollisesta puolesta ja asiakassuhteista, ja tekee yhteistyötä kartanon tilanhoitajan kanssa.
– Olen kiitollinen työnantajalle, että olen saanut olla niin paljon kisamatkoilla, Aaltonen sanoo.

Myeliittidiagnoosi mullisti hänen elämänsä myös tallin ulkopuolella. Aaltonen muutti asumaan kartanon alueelle lähemmäksi työpaikkaa, jotta voi helpommin jaksottaa päivän kulkua.

Sopeutuminen vammaan ja sen aiheuttamaan elämänmuutokseen ei ollut helppo. Keskushermostoon jäi tulehduksesta arpi, joka näkyy magneettikuvissa. Oireet ovat hyvin paljon samat kuin MS-taudissa, ja tila on pysyvä.

Jonna Aaltonen painottaa, että tapahtuneesta huolimatta hän ei ole rokotevastainen.
– Sama voisi tapahtua flunssan jälkitautinakin – nyt vain kävi näin.

Valmentaja Janne Bergh ehdotti Aaltoselle siirtymistä pararatsastajaksi. Hän tutustui pararatsastuksen ohjelmiin ja alkoi ajatella, että vähiten vammautuneiden eli viitosryhmän ohjelmat näyttivätkin aika haastavilta.

Viime maaliskuussa Aaltonen sai paraluokituksen. Hän oli jo treenannut paramaajoukkueen kanssa syksystä 2022 lähtien.
– Kyllä se oli sellaista kropan uudelleen käyttämään opettelua, mutta ihan makeaa oli, kun pääsi ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihin.

Kisoja Euroopassa

Syyskuussa Aaltonen ratsasti uransa ensimmäiset pararatsastuksen EM-kisat Saksassa 4.–9. syyskuuta. Aaltonen osallistui kisoihin hevosellaan Laxton For U. EM-kisoista hausjärveläinen jatkoi hevosineen muihin kansainvälisiin kisoihin. Puolan Varsovasta Aaltonen haali kolme voittoa.

Sloveniassa hän oli kolmen muun suomalaispararatsukon kanssa hopealla, ja Suomi ohitti samalla Puolan paralympialaisten maarankingissa.
– Pariisin paralympiaranking on käynnissä tämän vuoden loppuun, ja niitä pisteitä pitäisi nyt saada ylöspäin, jotta henkilökohtainen paikka Pariisiin aukeaisi, Aaltonen kaavailee. Hän on itse tällä hetkellä toisena henkilökohtaisessa rankingissa.

Pariisin paralympialaiset järjestetäään 28.8.-8.9.2024. Jos Pariisi ei kutsu, maailma ei romahda: ratsukon tähtäin asetetaan Los Angelesiin 2028.

Tauon jälkeen satulaan

Kerran heppatyttö, aina heppatyttö, on Riikka Saastamoinen joutunut myöntämään. Hänellä diagnosoitiin vuonna 2000 MS-tauti, ja pyörätuolia hän alkoi käyttää satunnaisesti noin 15 vuotta sitten.
– Pystyn jonkin verran seisomaan, mutta nykyisin liikun suurimmaksi osaksi pyörätuolilla.

Saastamoinen harrasti lapsena ja nuorena ratsastusta, kunnes taudin etenemisen myötä laji jäi. Kaksi ja puoli vuotta sitten Saastamoisen tuttava kuitenkin houkutteli hänet takaisin satulaan, ja nykyisin hän ratsastaa jälleen 1–3 kertaa viikossa. Viime kesänä Saastamoinen osallistui jo muutamiin kilpailuihin.
– Minulle oli alusta asti selvää, että harrastuksen pitää olla tavoitteellista eikä pelkkää hyvän mielen ratsastusta.

Vaikka Saastamoinen oli ratsastanut aiemmin, hän joutui nyt aloittamaan kaiken alusta. Piti kehittää tasapainoa ja oppia, millaisilla avuilla hevosen saa kuulolle, kun hän ei voi käyttää jalkojaan lainkaan.
– Hevosen pitää olla herkkä, ja sen kanssa pitää voida keskustella erilaisilla avuilla kuin mihin se on tottunut. Tämä käytössäni oleva hevonen on niin ihana, sillä se haluaa opetella. Tässä täytyy miettiä, miten teen asioita ja miten hevonen siihen reagoi.

Saastamoinen on huomannut, että vaikka hän ei pysty samaan kuin ennen, hän osaa nyt tiettyjä asioita, joita ei aiemmin osannut. Ratsastus lisää sekä fyysistä että psyykkistä jaksamista.
– Ilman ratsastamista en olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa. Ratsastaminen on siitä ihanaa, että silloin ei voi ajatella mitään muuta. On vain siinä ratsastuskuplassa. Se rentouttaa ja rauhoittaa.

Hän kysyykin, miksi pararatsastukseen ei tarjota mahdollisuutta useammassa paikassa.
– Joko fasiliteetit eivät ole sopivia tai ei vain haluta tarjota sitä palvelua. Monella ratsastuskoululla ei ole esimerkiksi tarpeeksi korkeaa ramppia, mistä voisi tulla hevosen selkään, hän sanoo.

Saastamoinen tekee TikTokiin videoita, jotta nuoret näkevät, mitä pararatsastaminen on. Katso videoita TikTok @reissumuija

Teksti Kaisa Estola-Haaranen ja Miina Poikolainen
Kuva Kaisa Estola-Haaranen