Sujuva arki kuuluu meille kaikille. Vaikeasti toimintarajoitteisille henkilöille sen mahdollistavien apu­välineiden hankkiminen on toisinaan miltei ylivoimainen taakka.

Julkinen terveydenhuolto vastaa perustason apuvälineiden lisäksi pääosin yksilölliseen käyttöön valmistetuista henkilökohtaisista lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineistä. Tällaisia apuvälineitä ovat esimerkiksi liikkumisen, kommunikoinnin ja tiedonsaannin apuvälineet sekä erilaiset ympäristönhallinnan järjestelmät. Apuvälineet sekä niiden sovitus, uusiminen ja huolto ovat asiakasmaksulain perusteella käyttäjälle maksuttomia. 

Apuvälineen luovuttamisen perusteena tulee olla sairaudesta, vammasta tai kehitysviiveestä johtuva toimintakyvyn alentuminen. Oikein valittu apuväline edistää asiakkaan kuntoutumista, tukee, ylläpitää tai parantaa toimintakykyä jokapäiväisissä toiminnoissa, tai ehkäisee toimintakyvyn heikentymistä. 

Julkisesti rahoitettavia apuvälinepalveluja on pyritty yhtenäistämään erilaisilla laatusuosituksilla. Uusin näistä on Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet 2023. Tätä koskeva tuore opas on tarkoitettu nimenomaan apuvälinetyötä tekeville ammattilaisille.

 Käytäntö on kuitenkin aivan jotain muuta – mitä vaikeammasta toimintarajoitteesta on kyse, sitä vaikeampaa on saada yksilöllistä tarvetta vastaavia apuvälineitä, jos valmis ratkaisu ei ole riittävä vamman tai sairauden edellyttämään yksilölliseen tarpeeseen.  

Yksi koko ei sovi kaikille 

Invalidiliiton juristi Elina Nieminen korostaa, että mitä vaikeammasta toimintakyvyn rajoitteesta on kyse ja mitä riippuvaisempi ihmisen toimintakyky on päivittäisestä apuvälineestä, sitä tärkeämpää on tehdä apuvälineestä esimerkiksi yksilöllisillä muutostöillä yksilöllisten tarpeiden mukainen. 

 – Luotettavasti toimivat, yksilöllisiä tarpeita vastaavat apuvälineet ovat toimintakyvyltään rajoitteisen ihmisen arjen ja itsenäisyyden turva. Tähän liittyvät olennaisesti myös huolto ja muut apuvälinepalvelut. 

Yksilöllisten muutostöiden teettäminen kestää kuitenkin usein kohtuuttoman kauan – joskus miltei vuoden. Niemisen mukaan yksi syy tähän on se, että jäykkä prosessi on erittäin hidas eikä mahdollista asiakkaan tilanteen ja tarpeiden huomioimista riittävän varhaisessa vaiheessa. 

– Asiakkaan olisi voitava olla osallisena omaan apuvälineprosessiinsa nykyistä huomattavasti aktiivisemmin. Tällä hetkellä tilanne on valitettavan usein niin, ettei asiakasta kuunnella eikä häntä oteta mukaan riittävästi, jos ollenkaan, hän sanoo.

Riippuvuus apuvälineistä saattaa aiheuttaa merkittäviä turvallisuuspuutteita – tätäkään ei ole riittävästi huomioitu apuvälinehuollon prosesseja kehitettäessä. Erityisen tärkeää huoltopalveluiden kehittäminen olisi vaativien apuvälineiden kohdalla. Myös apuvälineiden huoltopalveluja tulisi olla saa­tavilla muulloinkin kuin virka-aikoina. 

Prosessi nielaisee yksilölliset asiakastarpeet 

Juristi Elina Nieminen on huolissaan siitä, että erilaiset apuvälineprosesseihin liittyvät menettelyt alistavat asiakkaat turhille valtarakenteille. Asiakas jää tylysti ulkopuolisen seuraajan asemaan, kun niin sanotut asiantuntijat keskustelevat apuvälineiden toimittajien kanssa hänen tarpeistaan ja pohtivat, millainen apuväline olisi kyseisessä tilanteessa sopivin.  

– Apuvälineen myöntöprosessi on valitettavan usein syrjivä, vaikka sitä ei sellaiseksi tunnistetakaan. Jos esimerkiksi välttämättä tarvittavaa ja muutoin myönnettävää apuvälinettä, kuten sähkösänkyä, myönnetään vain ja ainoastaan yhden hengen laitosmaisina sänkyinä, joutuu asiakas siihen tyytymään, vaikka kotona tarve olisi parisuhteen vuoksi parisängylle. 

Tällaisissa tilanteissa syrjintää olisi mahdollista ehkäistä esimerkiksi palvelusetelimalleilla. Tällöin asiakas saisi yksilöllistä tarvettaan vastaavan apuvälineen, kun hän maksaisi normaalitarpeen ylittävän kulun – eli vaikkapa parisängyn ja yhden hengen sängyn välisen hintaeron. 

Helpotusta pystyttäisiin tarjoamaan jo pelkillä prosesseja sujuvoittavilla päätöksillä.